Metallimusiikkikonossöörit saattavat muistaa teinivuosien genresodista “extreme metal”-leiman. Vaikkei se itsessään täyttäisi hyväksytyn genren kriteerejä, on se välillä käytännöllinen kattokäsitteenä. Samalla tosin avautuu ainakin itselleni uusi Pandoran lipas: jos meillä on äärimetallia, täytyy meillä olla äärimusiikkia.

Palanen kerrallaan

Aihepiiri nostataa itselleni jatkuvasti enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Puhutaanko musiikkiteoriasta? Kulttuurillisista määritelmistä? Mitä on “äärimmäinen”? Missä genreissä? Mikä maa, mikä valuutta? Rahat vai kolmipyörä?

Kokonaiskelani aiheesta ovat liian hähmäisiä saadakseni niitä mahtumaan yhteen (järjellisen pituiseen) tekstiin. Sen seurauksena tulen todennäköisesti paloittelemaan aihepiirin osiin. Puhutaanko nyt vain musiikista? Miten määritellään äärimmäisyys?

Olen varsinainen generalisti, joten sen sijaan että perehtysiin syvällisesti vaikkapa musiikkiteoriaan ja sen hyödyntämiseen, pintaliidän poikkitieteellisesti aiheiden läpi ja parsin niistä pääni sisälle palapelin.

Rajat kiinni!

Vaikken ole akateemikko, olen kirjoittanut riittävästi teknisiä RFx:iä ymmärtääkseni rajaamisen tärkeyden. Olen nyt löytänyt mukavan pellon jossa kasvattaa ajatusnauriitani. Nyt isken tolpat tonttiin pystyttääkseni aidan.

1. Keskityn ensisijaisesti musiikillisiin ansioihin: äänimaailma, lyriikka, lavaesiintyminen, ja miten tulkinta välittää tunteita kuuntelijalle.
2. Kulttuurillinen konteksti: keskityn länsimaisiin ja japanilaisiin käsityksiin, sillä ne ovat minulle tutuimpia.
3. Harjoite on poikkitieteellinen, ei erikoistuva. Tarkoitukseni on yhdistellä erilaisia melko korkean tason käsitteitä toisiinsa ja juontaa ajatuksia, ei suorittaa musiikkiteorian tai psykiatrian osaopintoja. Tiedän sen mitä tiedän, en sitä mitä en tiedä.

En pakottanut itseäni keksimään neljättä, joten tyytykäämme epäkäytännölliseen, kolmionmuotoiseen peltoomme.

Suo ja kuokka

Käytän kahta ensisijaista ulottuvuutta analysoidakseni “äärimmäisyyttä”:

1. Soonisuus, eli ääni ja äänellisyys. Voima, nopeus, särö, dissonanssi, musiikillinen kontrasti.
2. Teemat, eli kulttuurilliset kontekstit. Tässä yhteydessä nimenomaan lyriikka, esitykset, ja tarkoitus (potentiaalisesti sisältäen ulkomusiikillisia motiiveja).

Kokonaisuudesta muodostuu affekti, eli kokemuksen herättämät emotionaaliset ja fyysiset tilat. Affektin määritelmä ei ole yksiselitteinen, mutta tässä yhteydessä juuri soonisen ja temaattisen ulottuvuuden luoma affekti määrittelee koettua “äärimmäisyyttä”. Kirjaan tähän liittyen myös pari huomita.

1. Kokemus on aina subjektiivista. Yritän ottaa tämän jossain määrin huomioon.
2. Aiheet elävät ajassa. Kaikkea ei ole tarkoitettu tulkittavaksi sellaisenaan juuri nyt, vaan määritelmät ovat muuttuneet kulttuurillisen kontekstin myötä. Saatan sekoitella eri aikakausia sujuvasti keskenään. Sellaista se on.

Jotkin aihepiirit saattavat olla varsin raskaita, joten yritän laittaa mukaan sopivia sisältövaroituksia sikälimikäli koen aiheelliseksi.

Ei muuta ku hommiin!

Nyt kun olen muurannut jonkinlaisen perustan olkilinnalleni, siirryn seuraavassa kirjoitukseen, jossa avaan asiaa lähtöpisteestä: äärimetallin käsitteestä.