Aika jos mikä on subjektiivista. Etenkin erilaisissa keskusteluissa tulevat aikasidonnaiset viitteet ja kontekstit tuovat viihdettä elämään.

Juttelipa appiukko yksi päivä siitä, miten Hurriganesin Roadrunner-levy oli kova juttu silloin joskus. “Silloin joskus” oli 1974, joka itselleni kuulostaa olevan paljon lähempänä kuin “50 vuotta sitten”. Kysyin puolisoltani hänen nuoruttensa tärkeintä levyä, joka on Green Day’n American Idiot vuodelta 2004. Itselleni käänteentekevin albumi lienee Sentencedin Crimson, 2000 (tai Stratovariusin Infinite, myös 2000). Sattumoisin kaikki nämä formatiiviset kokemukset sijoittuvat sinne varhaiseen teini-ikään.

Vuodesta 2000 on ikuisuus – ainakin 25 vuotta. Toki myönnän, että siitä tuntuukin menneen tovi kun näin Killing Me, Killing You’n musiikkivideon Jyrkissä, tai kuulin Phoenixin kaverin tietokoneelta. Sen sijaan esimerkiksi Game of Thronesin ensiesitys oli huhtikuussa vuonna 2011, eli kenties tässä vaiheessa kokonaan uusi sukupolvi on altistettu sille. Se tuntuu ajatuksena hiukan erikoisemmalta, sillä sarja on itselleni niin tuoreessa muistissa.

Luonnollisesti esimerkiksi määrittelevän tuntuiset levyt tulevat iässä, kun oma identiteetti nimenomaan määrittyy – ja korkealla prosentilla levy on jokin pinnalla oleva julkaisu. Mielestäni näitä merkkipaaluja on hauska ajatella ja muistella, ja tietyllä tapaa tuntea itsensä vanhaksi.