Soitin ei ole vain työkalu. Sen ulkonäkö vaikuttaa yllättävän paljon siihen kuinka haluamme koskea esinettä, soittaa, ja oppia uutta. Itselleni estetiikka ei ole pelkkä bonus, vaan oleellinen osa käyttökokemusta.

Jos soitin miellyttää silmää, aivot rekisteröivät sen helpommaksi, laadukkaammaksi, houkuttelevammaksi. Kaunis esine tuntuu käytännöllisemmältä, vaikka sen tekniset ominaisuudet olisivat identtiset vähemmän miellyttävän laitoksen kanssa. Joku hippi voisi kutsua tätä esineen “mojoksi” tai “energiaksi”, mutta mielestäni psykologinen efekti siinä miten esine “inspiroi” on todellinen sanavalinnoista huolimatta.

Esteettisesti onnistunut soitin myötäilee tekijänsä identiteettiä. Kun värit, muodot ja materiaalit resonoivat oman maun kanssa, soitin tuntuu omalta – ja sitä kohtaan syntyy pieni mutta käytännöllisesti tärkeä side. Jos katsoo eri genrejen kitaristeja, löytyy niiden väliltä usein esteettisiä punaisia lankoja ja eheyttä. Harrastelijapuolella taas kivaa esinettä on kivempi hypistellä, jolloin soitinta tulee myös harjoiteltua enemmän.

Samaa ajatusta voinee laajentaa myös muuhun käyttötavaraan: työkaluihin, keittiövälineisiin, sovelluksiin. Kun arjen väline näyttää ja tuntuu miellyttävältä, motivaatio nousee ja turhautuminen vähenee. Kaunis tai ainakin harkitusti muotoiltu esine viestii selkeyttä ja laatua, ja se johtaa parempiin käyttötapoihin. Työkalua pidetään paremmin, käsitellään varovaisemmin, käytetään useammin.

Soitin, joka näyttää oikealta, myös tuntuu oikealta. Jos soitin ei tunnu oikealta, sitä tulee käytettyä vähemmän ja harvemmin. Estetiikka ei siis ole (pelkästään) pinnallista, vaan se on osa sitä psykologista moottoria, joka pitää soittajan liikkeessä.