Erilaisiin musiikkiefektipedaaleihin tutustuneet tietänevät, että markkinat ovat laajat. Erilaisia autotallifirmoja löytyy kuin etanoita sateella, joten harrastajamuusikkoa kohtaa asiaan tutustuessa melkoinen runsaudenpula. Ratkaisuni ongelmaan: rajoitukset tuovat luovuutta.

Moderni mies

Soitan pääsääntöisesti Quad Cortex mini -mallintajan läpi. Toiminnallisesti laite on ylivertainen, ja täyttää ainakin omat äänelliset tarpeeni. Ulkoisia pedaaleita lisään ketjuun lähinnä kahdesta syystä: käytännöllisyys, tai harvinaisemmin efektit joiden mallinnusta ei ole saatavilla. Esimerkkejä edeltävästä ovat esimerkiksi volumepedaali ja viritysmittari, ja jälkimmäisestä FreqOut.

IN
 |
Boss TU-3W
 |
DigiTech FreqOut
 |
[ QC Mini ]
 |   \
 |    +-- FX LOOP > Lehle Volume > RETURN
 |   \
 |    +-- EXP < Lehle Expression
 |
OUT

Systeemi toimii “oikeaan hommaan” moitteetta. TU-3W-viritin toimii, no, virittimenä, sekä myös mykistyskytkimenä. Volume elää helposti sijoitettavana luuppiblokkina, yleensä kaappi-IR:n ja aikaefektien välissä. Ekspressiopedaali kontrolloi koska pitchiä, koska wahia. FreqOut taas tuottaa tarvittaessa helposti hallittavat hetkellisen kytkimen takana olevat feedback-efektit.

Komeutta konffataan pitkälti tietokonesoftalla. Kerrassaan nykyaikaista, mutta ei aina kovin tyydyttävää. Erilaiset efektit ja vaikkapa hiukan erimakuiset overdrive-palikat vaihtuvat parilla klikkauksella, ja lisää saa internetistä suunnilleen loputtomasti. Kätevää ja kustannustehokasta.

Kivikauden kuningatar

Yleisesti ottaen tykkään analogivehkeistä. Kuuntelen ajoittain musiikkia vinyyliltä, ja otan mukaan mieluummin filmi- kuin digijärkkärin. En pidä ulottuvuutta laadullisena, ennemmin kuin proseduraalisena: analogikamassa on tietynlainen kämäisyys, ja juuri esimerkiksi vinyylilevyn raksunta tai pienet epäpuhtaudet filmiskannissa tuovat mukaan haluamaani elävyyttä ja epätäydellisyyttä.

Samalla rahalla ymmärrän täysin digitaalisten soitinefektien roolin. Ne ovat monipuolisia, kompakteja, edullisia, ja tasalaatuisia. Samoin joitain hyvin yleisiä efektejä kuten plate reverbia on kovin kallista/epäkäytännöllistä tuottaa analogisena yksikkönä (eli parisängyn kokoisena, satoja kiloja painavana laitteena). Omat apina-aivoni kuitenkin nauttivat analogisuudessa ajatuksesta, miten kielen fyysinen värähtely muutetaan sähköiseksi signaaliksi magneettikentän värähtelyn kautta, ja kaikki efektipedaalit vain muokkaavat tätä sähkösignaalia – eivät koskaan konvertoi biteiksi. Myönnän avoimin mielin kyseen olevan nimenomaan tunteesta, ei mistään konkretiasta.

Käyttöliittymäkokemus on toinen oleellinen seikka. Fyysisten nuppien vääntelyn tuottamat erot ovat kirjaimellisesti kouriintuntuvampia kuin tietokoneen ruudulla lukuarvon säätäminen. Toki Quad Cortexissä on myös omat nuppinsa, mutta siinäkin kosketusnäyttö toimii oleellisena rajapintana.

Siitä se ajatus sitten lähti

Toivoin digitaalisen työjuhdan rinnalle jotain yksiulotteisempaa, yksioikoisempaa pedaalilautaa. Tiedän suunnilleen mistä tykkään, joten arkkitehtuuri oli osapuilleen
Viritin > OD > Särö > Noise gate > EQ > Delay > DI (ulos)

Helpottaakseni rajausta pyrin nimenomaan analogisuuteen. Valinnalla ei ollut mitään tekemistä esimerkiksi äänenlaadun kanssa (koska siihen vaikutukseen en usko), vaan nimenomaan antaakseen projektille rajauksen ja tekemään osan valinnoista puolestani. Ykkösversion laitteiksi päätyivät suunnittelupöydällä seuraavat:
1) Viritin: TC Electronic Polytune 3 Noir
2) OD: Wampler Tumnus Mini
3) Särö: Lichtlaerm Ragnarøk
4) Noise gate: ISP Technologies Decimator X G-String
5) EQ: Vox VE-TS
6) Delay: MXR Carbon Copy Mini
7) DI: H&K Red Box 5

Osa laitteista (kuten digitaalinen Decimator ja Voxin EQ) minulta jo löytyivät. Ketjun ollessa vielä hahmotteluvaiheessa päässäni nousi jonkinlaisen teeman lisäys rajaukseksi. Entä jos käyttäisinkin vain minipedaaleja?

Siirryin suunnitteluvaiheeseen 2.

Boss is Boss

Pidän Bossin pedaaleista. Niiden teollinen muotoilu on ensiluokkaista, ja firmana he ovat aina olleet asioiden aallonharjalla. Katalogi on laaja ja historia rikas. Siirryin hahmottelemaan miltä äskeinen ketju näyttäisi Bossin analogirasioilla.
1) Viritin: Boss TU-3W Chromatic Tuner
2) OD: Boss SD-1W Super Overdrive
3) Särö: Boss MT-2W Metal Zone
4) Noise gate: Boss NS-2 Noise Suppressor
5) EQ: Boss GE-7 Equalizer
6) Delay: Boss DM-2W Delay
7) DI: H&K Red Box 5

Käytössä ainoa ketjun rikkova on DI-boksi. Soitan useimmiten linjaan, joten jonkinlainen kaappisimulaattori välissä on tarpeen, ja siinä tuotekategoriassa puhtaita analogilaitteita ei ole riesaksi asti. Red Box vaikuttaa simppeliltä, aikaa kestäneeltä, ja varsin edulliselta. Bonuksena se on noin Bossin stompboksin kokoinen.

Boss-topologiassa oli pari lisäbonusta: kaikki kipeästi kaipaamani kikkareet ovat saatavilla analogisina (mukaanlukien noise gate), enkä koe missaavani mitään oleellista. Teemaa tukeakseni päädyin itse pedaalilaudan suhteen Bossin salkkumaiseen BCB-90X:ään – tästä lisää tuonnempana. Sama rasia hoitaa myös virransyötön, joskin ketjutettuna ratkaisuna eristettyjen lähtöjen sijaan. Tässä yhteydessä tuskin ratkaiseva seikka.

Päädyin myös rikastuttamaan settiä parilla ylimääräisellä palikalla: koska analogisia aika/tilaefektejä ei ole riesaksi asti (kaikki Bossin reverbit taitavat olla digitaalisia), joudun hiukan kikkailemaan. Tietyillä säädöillä DM-2W:stä saa hiukan jousireverbimäisen efektin, mutta useimmiten haluaisin pitää delayn delayna. Tilatuntua varten lisäsin ketjun loppuun DC-2W:n, jonka lopullinen rooli selvinnee aktiivikäytössä. Samoin bongasin Bossin halvan muovisen FV-50L-volumepedaalin, jota ilman olisi vaikea elää. Mitään kovin erikoisia kikkailuja sen ei tarvitse suorittaa, joten muovinen habitus (lisäämälläni kumipinnoitteella) ajaa asiansa.

Lopullinen ketju on siis suunnilleen seuraava:

IN
 |
Boss TU-3W
 |
[ Boss NS-2 ]
 |   \
 |    +-- SEND > SD-1W > MT-2W > RETURN
 |
Boss GE-7
 |
Boss FV-50L
 |
Boss DM-2W
 |
Boss DC-2W
 |
H&K Red Box 5
 |
OUT

…tai vaihtoehtoisesti suoraan DC-2W:stä power ampiin, tai kaappisimulliseen FRFR:ään.

Dekkiboksi

Bossin salkkumainen pedaalilauta on temaattisesti ensiluokkainen tälle projektille. Yksi asia siinä pännii: pedaalit pysyvät paikoillaan vaahtomuovi-insertillä, joka tarkoittaa, että vaahtomuoviin on puhkottava pedaalinmentäviä reikiä. Tämä tekee uudelleenjärjestelystä hiukan epäkäytännöllistä, etenkin jos mukana on muun muotoisia pedaaleita (kuten itselläni FV-50L).

Ratkaisuksi löysin YouTubesta uskomattoman vinkin mattopalan leikkaamisesta insertin kokoiseksi. Sattumoisin pedaaleissakin usein käytetyt velcrot tarraavat tuollaiseen kuramatontapaiseen varsin hienosti. Ensimmäisessä iteraatiossa tein kuitenkin logiikkavirheen hankkiessani suunnilleen alkuperäisen insertin paksuista lämpöerisemattoa, sillä pedaalit tulivat upotuksen sijaan sen päälle, ja lopputulos oli aivan juuri liian paksu että salkun sulkeminen meni änkemiseksi. Lopulta päädyin käyttämään alkuperistäinserttiä ja lykkäämään mattoprojektia tuonnemmas.

Kotimaista käsityötä

Projektin myötä mieleeni juolahti mielenkiintoinen ajatus: miksi ihmiset yleisesti ottaen selailevat into pinkeänä erilaisia pikkulafkojen huomattavan preemion efektipedaaleita? Haetaanko laitteista ratkaisevia pieniä nyanssieroja, hauskaa ja hienoa fyysisen objektin estetiikkaa, vai ihan vaan uutuudenviehätystä? En toki itse kaipaa tälle mitään perusteluja, ja mielestäni “emmä tiiä, tykästyin vaan siihen jostain syystä” on validi oikeutus itsessään; kivat jutut ovat kivoja.

Boss on jonkinlainen antiteesi tälle. Kuten mainittua, valmistaja on merkittävä, mutta myös syystäkin: tuotteet ovat hyviä ja vakiinnuttaneet asemansa läpi historian. Monet ammattimuusikot varmasti suosivat esimerkiksi Bossin ja MXR:n tuotteita siitä yksinkertaisesta syystä, että korvaava laite löytynee lähes mistä tahansa musiikkiliikkeestä missä tahansa maassa.

Klassikko on tosiaan klassikko syystäkin, ja vaikka lopputuote on niin sanotusti funktionaalisesti redundantti, saa se fyysisyydellään omat seratoniinireseptorini napsumaan.