Polttovälien hämmentävä historia ja käytäntö

35-millinen objektiivisi ei luultavasti olekaan käytännössä 50 mm:n linssi, vaan 75 mm. Tai 80 mm. Tai 100 mm.

Kuten monessa asiassa, kaikki lähtee historiasta. Ymmärtääksemme polttovälejä meidän on ensin ymmärrettävä kamerasensoreista – ja filmistä.

Kokohistoria

Yleisimmin käytetty filmikoko oli kinofilmi, eli 135-filmi, eli 35-millinen filmi. Mitta tulee filmikaistaleen leveydestä. Filmiruudut itsessään olivat 36 x 24 millimetrin kokoisia. Jos olet joskus kuvannut filmille, olet suurella todennäköisyydellä käyttänyt juuri tämän kokoista filmiä.
Kuitenkin, pidetään tuo kinofilmi-nimitys mielessä.

Myöhemmin markkinoille tuli myös Advanced Photo Systemiksi (APS) brändättyä filmiä. Filmi itsessään oli kinofilmiä pienempää muiden etujen vastapainona. APS-filmiä sai kolmessa eri koossa, joista meille oleellisin on Classic-koko, eli APS-C-filmi. Kinofilmi oli reilut 1.4 kertaa APS-C-filmin ruutuhalkasijasta.

Hypätään eteenpäin vuoteen 2001. APS-filmi on ollut markkinoilla 5 vuotta. Nikon julkaisee ensimmäisen ammattilaisille suunnatun digitaalirunkonsa, D1:n. Rungon digitaalisensorin fyysinen koko on 23.7 mm x 15.6 mm, joka on lähellä APS-C-filmin kokoa. Media kutsuukin sensorikokoa APS-C:ksi. Muutkin brändit julkaisevat omia kameroitaan, joissa sensorikoko on enemmän tai vähemmän tuota kokoluokkaa ja saavat saman nimityksen. 10 vuotta myöhemmin APS-filmi kuopataan, mutta nimi jää elämään.

Kamerarungot ovat valokuvaustekniikan kulutustavaraa. Monelle ammattikuvaajalle rungon hintavaikutus ei ole huomattava jos hyllyssä istuu kymmenien tuhansien eurojen edestä optiikkaa. Juuri tästä syystä kameroiden digiloikan yhteydessä oli ensiarvoisen tärkeää, että uusiin digirunkoihin käy samat vanhat analogiajan linssit. Kuka ihme siirtyisi nuoreen teknologiaan jos se tarkoittaisi valtavaa investointia uusiin objektiiveihin? Kameravalmistajille tuli kuitenkin pieneksi haasteeksi linssien piirtoalan eroavaisuudet kinofilmin ja uusien APS-C-kennollisten kameroiden välillä.

Sininen ympyrä kuvastaa kinofilmille tarkoitettua objektiivia. Luonnollisesti linssin piirtoalan täytyy kattaa vähintään filmin koko. Uusilla APS-C-kennoilla kuvan ala oli paljon linssin piirtoalaa pienempi, eli sen puolesta ongelmaa ei ollut. Mutta mitä tapahtuu jos otan kuvan 50 mm:n polttovälin linssilläni ja käytössä on APS-C-kokoinen sensori?

Kuva rajautuu. Sen sijaan että kuva näyttäisi 50-millisen objektiivin jäljen, vain se aja jossa filmi tai sensori sijaitsee vangitsee kuvan. Järkeenkäypää. Jos rajatun kuvan venyttäisi saman kokoiseksi, se näyttäisi zoomatulta, eikö? Toisin sanoen, polttoväli olisi pidempi. Tarkalleen ottaen noin 1.5 kertaa pidempi, eli 75 mm. Kuinka ollakaan, kinofilmi oli kuva-alaltaan noin 1.5 kertaa tuota APS-C-sensoria suurempi. Polttoväli on puhtaasti optiikkaan liittyvä mitta. Sen sijaan tämä kuva-ala tai angle of view ei ole, vaan optiikan lisäksi mukaan astuu sensorin koko.

Valokuvaajat olivat vuosikymmeniä käyttäneet kinofilmiä ja tottuneet sekä filmin että objektiivien kuvakokoon. Vuonna 2002 Canon mullisti digimaailman julkaisemalla 1Ds-mallinsa, maailman ensimmäisen täyden kennon digijärjestelmäkameran. Sensorin koko on suunnilleen 36 x 24 mm:n, eli juurikin kinofilmin mitoissa. Tämä sensorikoko saa nimityksen full frame, täyskenno. Täyden kennon kamerat olivat hinnaltaan peruskuluttajan ulottumattomissa. Lisäksi niille tehtävä optiikka oli kalliimpaa. Kameravalmistajat tiedostivat APS-C-kennollisten kameroiden tulevaisuuden ja alkoivat luomaan niille sopivia linssejä. Koska piirron ei tarvinnut ylettyä kuin APS-C-sensorin mittoihin, tuli linsseistä pienempiä, yksinkertaisempia, ja toki myös halvempia.

Syntyi ongelma. Muistatko miten polttoväli on pelkästään linssin ominaisuus? Noh, 50-millinen linssi on 50 mm, käytti sitä täyden kennon tai APS-C-koon kamerassa. Ratkaisu: Useat valmistajat alkoivat ilmoittamaan objektiivin tiedoissa kinovastaavuuden, eli sen efektiivisen polttovälin jonka mukaista piirtoa kamera tuottaisi. Kinovastaavuus tulee yksinkertaisesti kertomalla polttoväli tuolla kennon suhteella kinofilmiin.

Jos olet joskus koskenut jonkunlaiseen kuvankäsittelyohjelmaan, olet varmaan huomannut Crop-nimisen toiminnon. Tällä rajaustoiminnolla saat, no, rajattua kuvaa. APS-C ei ole historiansa vuoksi kovin tarkasti määritelty suhde kinofilmiin. Useimmin käytetty suhde on 1.5, mutta tähän päivään asti eri valmistajat käyttävät eri sensorikokoa. Alettiin puhua yleisesti kroppikennoista, joiden kroppisuhde kertoisi sensorin koon suhteessa kinofilmiin. Yksi tuoreemmista kroppikamerajärjestelmistä on Micro Four Thirds (eli MFT tai M43), joiden sensorihalkaisija on noin puolet kinofilmistä. Ohessa kuitenkin jonkunlainen sensorikokotaulukko:

Lista on kaikkea muuta kuin täydellinen, mutta sisältänee yleisimmät kameratyypit. Kinofilmi toimii kroppisuhteen ja polttovälien standardina, mutta ei suinkaan ole suurin sensorikoko: sen yläpuolelta löytyy esimerkiksi erilaisia keskikoon (medium format) kuvakokoja – ei mennä niihin.

Kaiken tämän vuoksi ei ole aina järkevää keskustella millä polttovälillä jokin kuva on otettu, vaan millä kinovastaavuudella. Tai vähintään sisällyttää kameran malli mukaan keskusteluun. Jos millään tällä edes on oikeasti väliä.

Klassisesti ajateltuna noin 40-60 millimetrin polttoväli on niin kutsuttu “normaalilinssi”: sen katselukulma ja perspektiivi vastaa suunnilleen luonnollista ihmissilmän näkymää. Tuota lyhyemmän ovat laajakulmaobjektiiveja, kun taas pidemmät teleobjektiiveja. Jossain kohtaa – sanotaan vaikka 24 mm – voisi ajatella laajakulmien muuttuvan ultralaajoiksi, kun taas telejä on lyhyttä teleä, superteleä… Nämä nimeämiskäytännöt ovat melko mielivaltaisia ja lähinnä palvelevat helpottaakseen teknistä keskustelua. On totta, että tietyt polttovälit soveltuvat tietynlaisiin genreihin paremmin: laajakulmia pidetään tavallisesti maisemakuvauslinssejä, kun taas noin 85 mm:n optiikkaa soveltuvina potretteihin. Mennään vähän subjektiivisuuden puolelle, mutta vaikka nämä suuntaviivat ovatkin ihan perusteltuja, niin ne yleensä hämärtävät keskustelua liikaa. Osa hienoimmista näkemistäni maisemakuvista on otettu 200 mm:n telellä, ja itse tykkään hyödyntää laajakulmia potreteissa. Jos kaikki noudatamme samoja suuntaviivoja, otamme kaikki samoja kuvia. Kuten kaikessa taiteessa, säännöt on hyvä tuntea jotta niitä voisi rikkoa.