Ihailen ihmisiä, jotka osaavat heittäytyä.

Tähän liittyy oleellisesti murtautuminen oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Etenkin suomalaisille tämä tuntuu usein olevan vaikeaa. Oma klassikkoesimerkkini on vieraassa lounasravintolassa käyminen: kaikissa tuntuu olevan hiukan omat prosessinsa, ja kuuliainen suomalainen seuraa ensin silmillään. Mistä lautaset? Miten edetään? Missä maksetaan? Otanko ruoan eka? Ja sen jälkeen istut kuitenkin tietämättäsi jonkun vakipaikalle. Mittaamaton rikos.

Osaan (mielestäni) suht hyvin lähteä johonkin asiaan mukaan tutkimatta sitä liiaksi. Jos tutkin, se johtuu omasta mielenkiinnostani, mutta tiedostan milloin se ei ole tarpeen. Lähden kernaasti aiemmin mainitussa lounasravintolassa sompailemaan omaan makuuni: loppupeleissä kyse on siitä että sinulla on ruokaa ja olet toivottavasti maksanut siitä hinnaston mukaisesti. Toisaalta esimerkiksi vieraiden kielien puhuminen on välillä itselleni vaikeaa. Englantia puhun sujuvasti ja häpeilemättä, mutta aktiivisesti japania opiskellessani minun on vaikea murtautua kuorestani ja puhua rikkinäistä joskin ymmärrettävää kieltä. Ja samalla japanilaisia arvostellaan siitä, että vaikka he hiukan englantia osaisivatkin, he eivät sitä virheiden ja epäsujuvan sosiaalisen tilanteen pelossaan käytä. Höh.

“Oma mukavuusalue” on subjektiivinen ja henkilökohtainen käsite, vaikkakin se nitoutuu vahvasti laajempiin kulttuuritaustoihin. Olen melko tavallinen suomalainen, ja täten minulla on varmasti monia “yleissuomalaisia” epämukavuuksia (kuten liian lähellä seisominen). Monet muut voivat olla tietyn ihmistyypin mukana tulleita seikkoja. Olen opetellut pitkään kahta itselleni merkityksellistä asiaa: on ok sanoa “en tiedä”, ja kaikesta ei tarvitse muodostaa mielipidettä. Tämänkin opettelu on tietynlaista epämukavuuden sietämistä. Mielestäni kasvun kannalta keskeistä ei ole esimerkiksi lähteä mukaan johonkin itseä pelottavaan aktiviteettiin, vaan juuri murtaa omia vakiintuneita henkisiä kaavojaan.