Aiemmin mainitsin orastavasta kitarakuumeestani. Teini-iän rakas harrastus on jo vuosia kytenyt takaraivossa, ja on nyt saavuttanut etuotsalohkoni. Tykkään härveleistä, joten myös kitaroiden suhteen itse rautapuolen hahmottelu on mieluisaa puuhaa.
Vanhat heilat
Ensimmäinen soittimeni oli korealaistekoinen Ibanez S470BK. Muistelen sitä lämmöllä, vaikka jälkikäteen arvioituna Ibanezin jalkalistaan verrattava kaula ei luultavasti ollut omiin kouriin kovin optimaalinen. Tästä seuraavaksi seuraan liittyi Ibanez RG08LTD, joka oli epäilemättä enimmäkseen ulkonäkösyistä tehty valinta – ja valehtelematta ulkokuori miellyttää edelleen omaa silmää. Viimeiseksi hankinnaksi jäi kiinteätallainen Kramer Nite V. Lurittelin kappaleita varsin laajalla skaalalla, ja kiinteätallaisen laitteen rooli oli matalampien vireiden hanskaaminen – muistaakseni pääsääntöisesti C:ssä.
Ensimmäinen vahvistimeni oli eräänlaisen klassikkomaineen tavoittanut Line6 Spider III. Saundikaveriksi sille löysi paikkansa pian Digitechin Metal Master -pedaali. Tässä kohtaa soittoinnostukseni pääsi vauhtiin, sillä “oikeanlaisen äänen” löytäminen oli todellisessa avainasemassa soittamisen mielekkyydelle. Jossain kohtaa kotikäytössä koko rotlan korvasi Line6:n Pod Studio UX2, jonka kautta pääsin moniefektilaitteiden maailmaan. UX2:sta muistuu jälkikäteen mieleen veitsellä leikattu äänitystaajuusalue ja massiivinen latenssi, joiden seurauksena hyvää ääntä ei saanut ulos oikein mitenkään.
Muistot ovat kaikessa kämäisyydessään rakkaita, ja ennen kaikkea osaan niiden pohjalta lähteä edes suunnilleen oikeaan suuntaan jälleenrakentamisen kanssa.
Tulkoon ääni
Koti- ja naapurirauhan puitteissa en kaipaa mitään tuhannen watin rakeenteenräjäyttäjää. Pääasialliset äänilähteeni tulevat olemaan kuulokkeet tai pöytäkaiuttimet. Tulevaisuus näyttää tarvitsenko jonkinlaista helposti siirreltävää pikkuvahvaria treenikäyttöön – alkuunsa en. Ilokseni huomasin, että erilaiset moniefektipedaalit ovat lähteneet kiitoon hinta-laadultaan. Aikoinaan (2000/10-luvun vaihteessa) ainoat fiksut vaihtoehdot olivat Line6:n POD-sarja, sekä Bossin suht arvokkaat mallit. Nykyään soivan pelin saa alle satasella, ja 100-150 euron hintaluokassa valinnanvaraa alkaa olla jo melko hyvin esimerkiksi Mooerilta ja Valetonilta. Empiirisesti minulle syntyi vaikutelma, että Neural DSP Quad Cortex on saavuttanut jonkinlaisen alakohtaisen standardin maineen. Yli 1500 euron hinta on kuitenkin itselleni tässä vaiheessa turhan suolainen verrattuna saavutettuihin lisäherkkuihin.
Oma valintani oli Valetonin GP-200X. Laite sijoittuu hinnassa skaalan keskivaiheille. Itselleni oleellisia (tai oleellisilta vaikuttavia) etuja halvempiin laitteisiin ovat NAM-tuki, laadukkaaksi kehuttu ekspressiopedaali, ja yleinen vankalta vaikuttava rakenne. Kahdeksan kytkintä on omaan käyttööni kamalan paljon, tuskin hetkeen tulen keksimään neljää useammalle käyttöä. Valehtelematta myös punasininen väriskeema miellyttää silmää mustaa laatikkoa enemmän.
Loppuketjussa tarkoitus olisi kytkeä pedaali tietokoneeni äänirajapintana toimivaan Yamahan minimikseriin, jota kautta ääni kulkee mahdollisten taustaraitojen kera kaiuttimiin, kuulokkeisiin, ja tietokoneelle.
Soiva peli
Mielimaailmani kitaroiden suhteen on hiukan kehittynyt. Kiinnostus harrastukseen ei rajaudu puhtaasti soittamiseen, vaan myös tietynlaiseen kiinnostukseen koko ympäröivän ekosysteemin suhteen. Yksi uusi ulottuvuus tähän ovat kitarat käsityöesineinä; fyysisinä, funktionaalisina laitteina, joissa käsityötaito ja visuaalisuus yhdistyvät työkalumaiseen tarkoitukseen ja ergonomiaan. Teknisiä lähtökohtia omiin tarpeisiini oli muutama.
- En koe tarvitsevani vibrakampia. Aiemmin ne olivat kivoja leluja silloin tällöin tökättäväksi, mutta sittemmin olen alkanut arvostamaan yksinkertaisuutta ja karsastamaan “turhia” liikkuvia osia.
- Soitan “klassisessa” asennossa (eli kitaran runko jalkojen välissä, ei dominantin puolen reidellä). Tämä luonnostaan karsii joitain runkomuotoja pois, ja toisaalta preferoi toisia. Superstratit ovat hyvä lähtökohta. Jotkut V-mallit myös passaavat, mutta joskus mikkiplugi on epäkäytännöllisesti juuri reiden kohdalla.
- En kaipaa ylimääräisiä potikoita. Elektroniikkasetupeissa yleisesti HH-mikitys n-asentoisella kytkimellä riittää. Tulen käyttämään lähinnä tallapuolen mikkiä.
- Haluan “alkuperämaan” soittimen, eli ensisijaisesti Japanissa tai Yhdysvalloissa valmistetun. Hifistelykulma nostaa tässä päätään: Cort tekee oikein hyviä soittimia sekä Koreassa että Indonesiassa, mutta fiilis ei ole sama kuin vaikkapa Ibanezin tai PRS:n omalla pajalla valmistetuissa soittimissa. Tiedostan tämän olevan aivan puhtaasti korvien välissä. Lähinnä kiinalaiset ja intialaiset vehkeet jäävät puhtaasti laadullisista syistä hyllyyn.
Kuten mainittua, olin aiemmin tyytyväinen Ibanezin S-sarjaan. Vaihtelu virkistää, ja soittoergonominen muistijälki kertoisi, että malli oli kenties jopa liian kapoisa ja keveä omiin lapasiin. Lisäksi pyöreä ja kapea runko ohjasi oikean käden melko epämukavaan asentoon tallan ylle, jolloin syntyi tietynlainen raastinrautaefekti. Todennäköisesti siis vasen käteni hyötyisi aavistuksen paksummasta kaulasta, ja oikea käteni hiukan kohtisuorempaan tallan päälle tuovasta rungosta.
Koska hypistely & hifistely on osa omaa harrastustani, on ulkonäöllä myös merkitystä. Kaipaan väriä, en uutta pianolakattua mustaa esinettä. Tällä speksikirjolla finalisteiksi jäivät kaksi kärkiehdokasta:
Koska Ibanez oli jo vanhastaan tuttu (joskin ehkä unohtunut), päätin lähteä ESP edellä: paperilla soitin ruksi kaikki asettamani laatikot, joten jos näppituntuma soitinkaupassa olisi riittävän neutraali, kävelisin todennäköisesti se kourassa kotiin.
Valoa kohti
Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Akatemiaa saa pyöriteltyä tässäkin aiheessa äärettömiin, mutta jossain kohtaa täytyy iskeä talikolla tantereeseen ja ruveta toimiin. Hamassa tulevaisuudessa siirrymme tämän alkusuunnitelman pohjalta tapahtuneisiin jatkotoimenpiteisiin.
Vastaa