Kuolema on kaunis asia. En tarkoita tätä niinä kasvoina minä se meille esiintyy, vaan suurena kosmisena vääjäämättömyytenä.

Edeltäjämme

Tomorrow, and tomorrow, and tomorrow,
Creeps in this petty pace from day to day,
To the last syllable of recorded time;
And all our yesterdays have lighted fools
The way to dusty death. Out, out, brief candle!
Life’s but a walking shadow, a poor player,
That struts and frets his hour upon the stage,
And then is heard no more. It is a tale
Told by an idiot, full of sound and fury,
Signifying nothing.

Macbeth

Kaikkia ja kaikkea yhdistävät kaksi asiaa: alku ja loppu. Meidät sysätään vieraaseen maailmaan kysymättä ja epätasa-arvoisesti. Lopulta tietoisuutemme päättyy. Kaikkea koskee nämä kaksi täysin neuvottelematonta, absoluuttista lainalaisuutta. Sen seurauksena ihmiskunnan suurimmat filosofiat ja taiteet pyörivät juuri näiden teemojen ympärillä: mitä oli ennen, mitä tämä on, mikä on loppu, mitä tulee jälkeen? Filosofia nimeää nämä rajat, uskonto ritualisoi ne, taide asuttaa ne, ja valaistuminen hyväksyy ne. Alun ja lopun välissä oleva tila ei ole kuljettava tunneli, vaan koko olemisemme areena.

Elävät kirjoittavat kaikkeudesta vain lyhyen, subjektiivisen repliikin. En kykene esittämään aiheesta yhtäkään uutta ajatusta tai tulkintaa, sillä sama luku on kirjoitettu aiemmin miljardeja kertoja. Ironisesti, samalla kaikki kerronnat ovat samaana aikaan totta – ja ennen kaikkea lopulta merkityksettömiä. Tutkimalla taidetta ja filosofiaa voimme kuitenkin löytää samaistuttavia pintoja joilla hämätä itseämme vääjäämättömältä, tai rakentaa toivekuvia siitä mitä tämän maailman toiselta puolelta paljastuu.

Turhuuksien turhuus, sanoi Saarnaaja,
turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta!

Mitä hyötyä on ihmiselle kaikesta vaivannäöstä,
jolla hän itseään rasittaa auringon alla?

Sukupolvi menee, sukupolvi tulee,
mutta maa pysyy ikuisesti.

Aurinko nousee, aurinko laskee,
kiirehtii nousunsa sijoille ja nousee taas.

Tuuli menee etelään ja kääntyy pohjoiseen,
kiertää kiertämistään,
ja samalle kierrolleen tuuli palaa.

Kaikki joet laskevat mereen,
mutta meri ei täyty,
ja minne joet ovat laskeneet,
sinne ne yhä edelleen laskevat.

Kaikki sanat uupuvat kesken,
kukaan ei saa sanotuksi kaikkea.
Silmä ei saa näkemisestä kylläänsä
eikä korva täyttään kuulemisesta.

Mitä on ollut, sitä on tulevinakin aikoina,
mitä on tapahtunut, sitä tapahtuu edelleen:
ei ole mitään uutta auringon alla.

Vaikka jostakin sanottaisiin: katso, tämä on uutta,
on sitäkin ollut jo muinoin,
kauan ennen meitä.

Menneistä ei jää muistoa,
eikä jää tulevistakaan –
mennyt on unohdettu,
ja tulevakin unohdetaan kerran.

Saarnaajan kirja 1:2-11

He jotka seuraavat

Miljardeja on elänyt, ja heistä muistamme vain kourallisen. Suuret suvut ovat rakentaneet perintöään pitkin historiaa, ja eri sivilisaatiot ovat pohjanneet arvoaan joko kollektiivisille esivanhemmille tai rintakuviin ja potretteihin ikuistettuihin edeltäjiin. Tuhat vuotta on ihmisyyden historiassa ikuisuus, kosmisessa historiassa silmänräpäys:

1. Maailmankaikkeuden iäksi on arvioitu noin 13,8 miljardia vuotta.
2. Maapallon iäksi on arvioitu noin 4,6 miljardia vuotta; kolmasosa maailmankaikkeuden historiasta.
3. Elämää maapallolla arvioidaan olleen noin 4,1 miljardia vuotta.
4. Nykyihminen kehittyi noin 300 000 vuotta sitten; lajina olemme olleet maailmassa noin 0,0073 % meidän tunteman biologisen elämän historiasta.
5. Kirjoittaminen on noin 5 000 vuotta vanha keksintö. Kirjoitettua historiaa tunnemme siis tällä hetkellä noin 1,7 % koko nykyihmisen aikakaudesta.
6. Suomalaisen eliniän odote on noin 82 vuotta. Keskivertosuomalainen siis todistaa kirjoitetusta historiasta noin 1,6 %.

82 vuotta koko maapallon tähänastisesta historiasta on sama kuin puolitoista millisekuntia päivästä. Tämän hetken arvioiden mukaan nykymuotoinen elämä maapallolla tulee päätökseensä noin 1,4 miljardin vuoden päästä, kun auringon elämänvyöhyke lipuu ohitsemme kohti Marsia. Jos skaalaamme samat 82 vuotta koko maailmankaikkeuden elinikään aina syntymästä sen odotettuun lämpökuolemaan, lopputulos on liian mitätön puettavaksi sanoihin.

Kokemuksemme ei ole pelkästään ajassa, vaan myös tilassa. Käytännön näkökulmasta voimme kokea lähinnä maapallon, joka on myöskin parhaimmillaankin pyöristysjäänne kosmisella tasolla. “Pisara meressä” voisi olla yksi metafora, mutta jos kuvittelemme universumin olevan kaikki maailman meret ja maapallon pisara, jäämme silti hahmottamattoman määrän maapalloja vajaaksi.

Voinee siis todeta, että temporaalisesti ja spatiaalisesti koemme aivan merkityksettömän osan kaikkeudesta. Kokemuksemme ovat väistämättä täysin subjektiivisia, sillä koko maapallon historialla ihmiskunnasta puhumattakaan ei ole minkäänlaista objektiivista merkitystä.

Tästä löytynee yksi lohtu: olit eläessäsi historian suurhenkilö tai tuntematon ja merkityksetön statisti, on jälkesi ja perintösi maailmassa lopulta sama.

Tämäkin menee ohi

Kuolemaan ja olemiseen liittyvät kysymykset ovat ikuisia ja vastaamattomia. Ne liittyvät määritelmällisesti meidän kaikkien yhteiseen, kirjaimellisen eksistentiaaliseen olemukseen. Mikään määrä aikaa ei auta tuomaan vastauksia, ainoastaan tarkastelemaan sitä samaa vietettyä aikaa eri tavoin. “Mikä on elämän tarkoitus” on subjektiivinen kysymys, ja lopulta kaikki vastaukset ovat vääriä.

Maailman eri uskonnot liikkuvat näiden vastaamattomien kysymysten äärellä. Se on niiden elinvoima: äärelliset kysymykset ovat vastattavissa, ja vastaus luo päätöksen tarinalle. Abrahamilaiset uskonnot pyörivät yksinomaan kuoleman ja sen jälkeisen ympärillä. Kuolema on transitio, ei loppu. Jos tuonpuoleista ei ole, koko moraalikäsityksen vahvistaminen ja punnitseminen luhistuu. Hindulaisuus ja buddhalaisuus keskittyvät omilla tavoillaan uudelleensyntymään, jolloin tuonpuoleinen onkin vain uusi, ennalta tuntematon iteraatio maanpäälleistä. Tämän kannalta oma eksistentiaalinen ongelmani on universumin vääjäämätön päätös.

Filosofisemmat kehykset kuten kungfutselaisuus ja epikurolaisuus käsittelevät kuolemaa ylittämättömänä raja-arvona. Tietyllä tapaa nämä pitävät kuolemaa käytännön kannalta irrelevanttina, ja rajaavat toimialueensa tähän kosmisesti merkityksettömään transienttiin jota mekin tässä edustamme. Tiedostan, että oma kosmologinen katsontakantani on sidottu materialistiseen maailmaamme, eikä ota kantaa mihinkään toiseen olemisen tasoon, kuten spiritualistiseen tuonpuoleiseen. Toisaalta esimerkiksi hindulaisuus ja buddhalaisuus toimivat jo määritelmällisesti kosmisella tasolla. Tarkoitukseni onkin keskittyä nimenomaan kuoleman rooliin näissä katsomuksissa.

Sokea idiootti uinuu

Voin tässä kohtaa myöntää uskovani jonkinlaiseen eksistentiaaliseen nihilismiin. En usko minkäänlaiseen kosmiseen oikeuteen, myöhemmin paljastettavaan merkitykseen, lopullisiin yleisöihin, tai metafyysiseen lohdullisuuteen. Kirjailija H.P. Lovecraft loi monien huonojen mielipiteiden lisäksi kiehtovan mytologian ja kirjallisen maailman, jossa käsitellään itselleni mieluisalla tavalla eksistentiaalisia kysymyksiä – sekä niiden lopullista turhuutta.

Lyhyenä oppimääränä, olemisen perimmäinen lähde on uinuva jumalolio Azathoth. Kaikki todelliseksi kokemamme on Azathothin unta. Kaikki logiikka, järki, ja järjestys on vain merkityksettömiä telineitä joiden varaan tämä unimaailma rakentuu. Kun Azathoth herää, todellisuus loppuu aivan kuten oma unesi. Jäljelle jää vain Azathoth, muodoton, ajatukseton, haluton, toimeton olio, jolla on vain kaksi funktiota: joko Azathoth uinuu, tai Azathoth herää. Siinä missä monissa uskonnoissa ja mytologioissa perimmäisillä, korkeammilla jumalolennoilla tai konsepteilla on jokinlainen muoto, merkitys, tai moraali, Azathoth on määritelmällisesti sokea idiootti. Mitkään sanat tai merkitykset eivät voi kuvata sitä, sillä sanat tai merkitykset eivät ole mahdollisia kategorioita.

That is not dead which can eternal lie,
And with strange aeons even death may die.

H.P. Lovecraft, “The Nameless City” (1921)

Omassa mielessäni tämä vain tiivistää vääjäämätöntä. Jos Azathoth heräisi, kaikki meille merkityksellinen yksinkertaisesti päättyy. Jäljelle ei jää mitään tuntemaamme rakennetta. Sama on kosmologisesti vääjäämätöntä, joskin määrittelemättömän ajan päästä. Oma tarina päättyy kuolemaan, oma merkitys päättyy unohdukseen, ihmiskunnan muistijälki päättyy sukupuuttoon, koko olemassa olemisen kehyksemme päättyy universumin pysähtymiseen. Kaikki tämä on vain ajan kysymys, ja sillä “merkitys” on subjektiivinen ja täten paradoksaalisesti merkityksettömän lyhyt ilmiö, ei tällä ajalla ole lopulta meille merkitystä. Jokin päivä kuvainnollinen Azathoth herää meille kaikille, tavalla tai toisella.

Pisara meressä

Näkemykseni tästä objektiivisesta, kosmisesta kohtalosta on kieltämättä melko absoluuttinen. Kuitenkin, tästä jo edellä päättelin, että kaikki kokemamme on ylätasolla subjektiivista. Täten kaikella on merkitys meille itsellemme. Kokemuksemme, aistimme ja tulkintamme ovat ainoat ankkurit millä on koskaan merkitystä meille itsellemme. Täten syntyy ristiriita: se millä on objektiivisesti kaikista vähiten merkitystä on subjektiivisesti suurin merkitys. Kaikki nämäkin ajatukset ovat vain omia subjektiivisia tulkintojani. Pyrin tekemään parhaani ja kokemaan eri asioita tässä elämässä: vaikka takaraivossa olisikin abstrakti, absoluuttinen, ja kaukainen ajatus siitä, että kaikki lopulta päättyy, voin silti pyrkiä näyttelemään sivuroolini tässä näytelmässä parhaani mukaan kunnes esirippu laskeutuu.