Retrokonsolit käyttöön

Retropelit ovat yksi heikkouksistani. Halusin aikanaan saada SNESin ja N64:n pelittämään nykytelevision kanssa, ja siitä alkoikin oma saagansa.

Lähtötilanne

Omasta takaa kaapista löytyi lapsuuden Nintendo 64, ja hiukan myöhemmin hankittu SNES. Jälkimmäinen oli muistikuvien mukaan ollut leikeltävänä useammankin kerran, joten toimivuus oli parhaimmillaankin spekulatiivista.

Tein muutama vuosi sitten innostuksen iskiessä ensimmäisen hankintani tälle harrastuksen segmentille: EverDrivet, eli käytännössä pelikasetit joilta pelit saa ladattua tavalliselta microSD-kortilta. Pelaaminen kiinnostaa, satasten tai tonnien kuluttaminen pelikokoelmaan ei. Laitteet itsessään olivat melko hintavat (muistaakseni noin 200 euroa per), johon tulivat päälle myös postit, tullit, sun muut lisäkulut. Oman mausteensa toi valmistajan ja täten myös lähettäjän sijainti Ukrainassa, jonka vuoksi Tullille joutui täyttämään erilaiset lippulaput aavistusta tarkemmin. Toisaalta ukrainalaisen yksityisyrittäjän tukeminen ei tunnu erityisen pahalta tässä maailmantilassa.

Harvinaiset kaapelit

Yksi oleellinen osa palapelistä puuttuu: miten konsolin saisi kiinni nykytelevisioon? HDMI on vakiintunut teknologiaksi, mutta vanhat laitteet tottelevat pitkälti komposiitti- tai SCART-liitäntöjä. Erilaisia asiaan suunnattuja palikoita löytyy kotimaistenkin pelikauppojen listauksista, mutta laadulta ja latenssiltaan ne ovat hyvin vaihtelevia.

RetroTINK-tuotteet ovat kenties tunnetuimmat “oikeat” ratkaisut retrokonsolien liittämiseen ja kunnolliseen . Pelkkä verkkokaupassa vierailu tosin viestii omasta ongelmastaan, eli hinnasta. Projektini sijoittui johonkin 2023-24 tienoille, jolloin tilannetta sotki myös silloinen piiripula. Seurauksena saatavuus kaikille malleille oli tiukka ei-oo, eli budjetti ei sinänsä koitunut ongelmaksi.

Ratkaisuksi löytyi HDMI:ksi muuttava RAD2X RetroTink -kaapeli, joka perustui hyväksi havaittuun teknologiaan. Heikkouksia siinä oli erilliseen rasiaan verrattuna muutama: kyseessä on konsoliin liitettävä kaapeli, eli liittimet eivät käy ristiin vaikkapa PlayStationin ja N64:n välillä. Samoin skaalaus on vain kaksinkertainen, eikä siitä löyty samanlaisia filtterioptioita kuin ylähyllyn vaihtoehdoista. Toisaalta, Nintendo käytti kaikissa konsoleissaan aina SNESistä GameCubeen multiAV-liitäntää, eli sama kaapeli palvelisi tarkoitustani. En myöskään ollut erityisen kiinnostunut hifistelystä, vaan tietyllä lailla kämäinen kuvanlaatu suorastaan kuuluu asiaan – kunhan kuva ei olisi vääristynyt, joka ymmärtääkseni voi olla ongelma kaikista karmeimmalla no-brand-kamalla.

Yksi ongelma ei tämän kaapelin myötä ratkennut: saatavuus. Kaikki kaupat näyttivät out of stockia tämänkin kohdalla. Onnistuin kuitenkin löytämään tasan yhden kappaleen eBaysta, joskin tilanteenmukaiseen hintaan – ostohistoria näyttää 168 puntaa eli vajaata 200 euroa. Siinä tuli johdolle metrihintaa. Ratkaisu oli kuitenkin hinta-laatu-helppoudeltaan ylivoimaisesti paras.

Pahenee ennen kuin helpottaa

Konsolit eivät ole yhdenvertaisia. SNESistä on luotu vaikka minkälaisia versioita ihan omien alueidensa sisällä. Tämä vaikuttaa suoraan konsolista lähtevään signaaliin ja kuvanlaatuun. N64:lla asiat ovat yhtä lailla kimurantteja, ja siihen kohta.

Oma PAL-alueen N64 toimi oikein hienosti. Kaapeli kiinni, kuva näkyi. Ehkä hiukan muhjuna, mutta näkyi. SNES taas oli todistettavasti kuollut: aikani jaksoin putsata eri osia kunnes luovutin. SNES olisi siis vähintään uusittava. Tiesin suuntaavani piakkoin Japaniin, joten edullisen ja peruskuntoisen konsolin löytäminen sieltä olisi varsin vaivatonta.

N64 oli taas vähän hifistelyä. Lyhyesti, PAL-alueen N64 ei koskaan lähettänyt RGB-signaalia, vaan pysyttiin selvästi heikommassa komposiittitason signaalissa. RGB:n saisi modaamalla PAL-konsoliinkin, mutta se tarkoittaisi joka tapauksessa lisää säätämistä erillisten piirien kanssa. NTSC-alueen (sekä JP että US) N64 sen sijaan puskee ulos RGB:tä natiivisti – mutta vain aikaiset versiot. Emolevyversiot NUS-CPU-02, -03, ja -04 tukevat tätä, myöhemmät eivät. Onneksi tilanne on tarkistettavissa sarjanumerosta, jonka tulisi alkaa “NS1” (eikä esimerkiksi “NS2”). Revisioita ja niiden eroja löytyy luonnollisesti vaikka kuinka, mutta tämä oli itselleni oleellisin ero.

SNES tunnetaan eri maailman kolkissa hiukan erilailla. Yhdysvaltain ja Euroopan SNES ovat fyysisesti melko erilaiset laitteet, vaikka toiminnallisuudet ovat samat. Japanissa laite taas tunnettiin Super Famicomina (SFC), joka oli fyysisesti samankaltainen kuin Euroopan SNES. Yhtä kaikki, tästäkin konsolista löytyy erilaisia revisioita erilaisin ominaisuuksin, mutta ne eivät kiinnostaneet itseäni yhtä paljoa. Etenkin “1CHIP” SNESit ovat varsin tunnettuja ja jälleenmyyjät osaavat hinnoitella ne erikseen – näitä versioita ei voi täysin varmuudella tunnistaa avaamatta konsolia.

Matkalta mukaan tarttuikin oikean version N64 (suurin osa löytämistäni laitteista olivat NS1-alkuisia), ja SFC. Tiesin N64:n virtalähteen olevan yhteensopiva eri alueiden välillä, eli oma euroversioni sopii N64:ään hienosti. Virheellisesti oletin SNESin kohdalla olevan asian samoin. Nintendo oli vuosikymmeniä sitten latonut miinan johon astuin.

Heittäydyn tämän kappaleen ajaksi hiukan sähkötekniseksi. Meikäläisten SNESin virallinen PSU syöttää vaihtovirtaa. Konsolin sisällä on tasasuuntaaja, joka muuttaa jännitteen tasavirraksi. Tämän vuoksi konsoli itseasiassa syö myös tasavirtaa, ja monet nykyaikaiset SNES-tarvikevirtalähteet ovat DC:tä. Japanin SFC taasen syö pelkästään tasavirtaa. Kuinkas ollakaan, yritin käyttää AC-virtalähdettäni SFC:n kanssa, jonka seurauksena konsoli ihmeen kaupalla käynnistyi, mutta kuva oli mustavalkoinen ja äärimmäisen epävakaa. Selvitin tilanteen, ja tilasin DC-virtalähteen kotimaisesta verkkokaupasta. Sen saavuttua kokeilin uudelleen, eikä kuvaa tullut lainkaan. Selvisi lopulta, että nämä tarvikevirtalähteet PAL-SNESeille ovat keskipolariteetiltaan positiivisia, ja SFC taas haluaa negatiivista. Hups. Pahimmillaanhan tämä “vain” käristää konsolin virtapiiristöä. SNES/SFC on onnekseni hyvin dokumentoitu laite tätä nykyään, joten eri emolevyversioista löytyy helposti täydelliset piirikuvat. Konsolin avaaminen ja oikeiden komponenttien mittailu vahvisti kaiken olevan kunnossa, ja eBay tarjoili SFC:lle sopivan virtalähteen (meikäläisten pistokkeella, 9V/1A, center negative) sopuhintaan alta kympin.

Vaikka tämä sähkötekninen himmeli ja sekoilu helpottui N64:n kohdalla, Nintendo palasi myöhemmin juurilleen tekemällä esimerkiksi GBA SP:n ja DS:n latausjohdoista omat 110V ja 240V versionsa eri markkinoille. Olkaa tarkkoina.

Loppu hyvin, kaikki hyvin

Hei, me lennetään! Kaiken tämän tuloksena saavutin haluamani: SNES ja N64 jotka toimivat modernissa telkkarissani HDMI:n kautta, ja pelit latautuvat hienosti EverDriveilta. Ongelmia ei tällä kombolla ole ollut. Päinvastoin, japanilaisilla konsoleilla sekoilemalla saavutin aavistuksen selvemmän kuvanlaadun ja vielä isompana plussana 60 Hz:n virkistystaajuuden. Tietokone-emulaattoreilla pelaaminen lienee suurelle yleisölle yhä se helpoin (joskin lakiteknisesti hähmäinen) reitti, mutta näin analogimiehenä fyysinen laite tuo harrastukseen oman mausteensa.

Tyypillisesti keskityn käsikonsoleihin, jolloin luonnollisesti suurin osa tästä kaikesta vaivannäöstä ohittuu. Onneksi.

Osalista

LG C9 -televisio
Super Famicom eurosopivalla virtalähteellä
Nintendo 64 (JP, NS1-alkuinen sarjanumero) virallisella eurovirtalähteellä
RAD2X-adapteri (multiAV-versio), sopiva mini-HDMI/HDMI-kaapeli
SNES FXPAK PRO microSD-kortilla
EverDrive64-X7 microSD-kortilla
Pitkä pinna ja kokeilunhalu