“Mitä sä teet työkses?” on kamala kysymys. Ei siksi että mitenkään häpeilisin ammattiani, vaan koska se ei ole mielestäni mikään oikea juttu.

Maalari. Laulaja. Opettaja. Lääkäri. Hitsaaja. Putkiasentaja.
“Mitä sä teet työkses?” voisi olla yhdellä sanalla selitetty – ei ehkä pienintä nyanssia myöten, mutta ainakin suurin piirtein. Kategorisoin mielessäni nämä oikeiksi ammateiksi: työnimikkeitä joiden selittäminen ei vaadi suurta ponnistelua kenen tahansa kauppajonomummon kanssa jutellessa. Niiden funktio ja täten vaikutus yhteiskuntaan on selvästi hahmotettavissa melkeinpä kenelle tahansa.

Menemättä sen enempää omaan työnkuvaani, en osaa selittää sitä tyhjentävästi edes itselleni. Tiedän toki mitä teen ja mihin osaan organisaatiokaaviota (yök) osun, mutta siinä vaiheessa kun työn tai sen vaikuttavuuden kuvaamiseen menee yli lauseellinen tekstiä, ollaan jo metritolkulla jorpakossa.

Voi luoja, ja sitten on tittelit. “Hygieniateknikko” voi olla mitä tahansa, mutta “siivooja” (tai “talkkari”) on kansankielinen ja ymmärrettävä. Pahoittelut kaikille hygieniateknikoille, muttei ehkei minun myöskään tarvitse tietää kaikkia tittelin taakse kätkeytyviä detaljeja. Ainakin “hygieniateknikko” viestii edes jotain, missä omani on puhdasta käsienheiluttelua.