…ja sen yli! Pt. II

En ole tunnettu lyhytsanaisuudestani, etenkään vauhtiin päästessäni. Siksi tämäkin juttu päätyi kahteen osaan. Aiemmassa osassa tutustuin mahdolliseen “äärimusiikin” määritelmään äänimaailmallisesti sopiviin esimerkkeihin. Tällä kertaa siirrymme teemoihin.

Hic sunt dracones

Tämä sisältövaroitus on copy-paste aiemmasta, paitsi poistettu puhtaasti soonisuuteen liittyvä kohta.

Minulla ei ole mitään valmista listaa erilaisista kategorioista, joiden läpi lähteä suodattamaan äärimmäisyyttä. Sen vuoksi ammennan inspiraatiota aiemmasta tekstistäni, mutta saatan keksiä lennosta lisää.

Esimerkit tulevat sisältämään vähän kaikenlaista, joten kollektiivinen sisältövaroitus ei ole järkevää. Yritän objektiivisesti raskaimpien juttujen kohdalla erikseen antaa pientä heads-uppia.

Temaattisuus

Ihmisillä on keskimäärin korkea ja yhdenmukainen toleranssi erilaisille soonisille ärsykkeille: ne yleensä osuvat ihmisten fysiologiaan ja sisältävät vähemmän moraalista painolastia. Sitä myötä ne ovat hyvin demokraattisia.

Temaattinen sisältö taas on latautuneempaa ja subjektiivisempaa. Se herättää tavallisesti vahvempia affekteja, sillä ne kumpuavat intiimimmeistä sidoksista, kuten henkilökohtaiset arvot ja kulttuuritausta. Samalla rahalla temaattista sisältöä on helpompi bufferoida esimerkiksi vierailla käsitteillä tai abstrakteilla vertauksilla.

Lyriikat

Sanoituksissa tulee musiikin suhteen ylimääräisiä kerroksia itse sanojen päälle. Kuinka tulkinnallista tai suorasukaista teksti on? Missä kontekstissa? Saako laulusta ylipäätänsä selvää?

Cannibal Corpse – Split Wide Open (Tomb of the Mutilated, 1992)

Cannibal Corpse on klassikkoesimerkki korostetusta fantasiaväkivallasta ja kauhusta. Hauska kontrasti tässä on, että kaikkien behind the scenes -videoiden ja haastattelujen perusteella artistit itse ovat sangen fiksuja ja samaistuttavia: he ovat aivan tavallisia ihmisiä, jotka sattuvat tykkäämään ja inspiroitumaan kauhuleffoista ja -sarjakuvista.

Sisältövaroitus: Väkivalta, kauhu

The kitchen becomes a makeshift slaughterhouse
every nine months she butchers one more child
Reminders of the deceased, scattered through the home

Bones and skulls of sons and daughters
Genitals ferment
In jars inside the cupboards
for father to dissect
No one will discover the murder they commit

Children used like laboratory rats
Sickening vulgar experiments
She sees what others can’t
Probing the guts of her fetus
Advocation of the pain
Mutilating, draining veins

Meinasin ensin laittaa tuohon lyriikoita saman levyn Necropedophile-biisistä, mutta totta puhuen en halua niitä sivuilleni (onpas ironista), googlettakaa ite. Lyriikat yhdistettynä kansitaiteeseen ansaitsikin yhtyeelle aikanaan esiintymis- ja levityskieltoja useissa maissa.

Aiobahn +81 feat. KOTOKO – INTERNET YAMERO (2023)

Tämä vaatinee edellistä enemmän selittelyä eli sitä kuuluisaa kontekstia.
Pelitalo Xemono julkaisi muutama vuosi sitten pelin NEEDY GIRL OVERDOSE, joka länsimaissa kääntyi muotoon Needy Streamer Overload. Pelin päähahmo on vakavasti mielenterveysongelmainen ja syrjäytynyt nainen, joka löytää streamaamisesta tavan ansaita ja hakea parasosiaalista hyväksyntää. Pelissä on lukuisia mahdollisia lopputulemia, ääripäinä itsemurha tai oman arvon ja elämänhalun löytäminen. Pelaajan tehtävä ei ole suoraan ohjata päähahmoa, vaan kommunikoida hänen kanssaan, vahvistaen pelkoja tai tarjoten apua – tahattomasti tai tahallaan.

Kappale on eräänlainen teemalaulu päähahmolle. Musiikilliset (ja musiikkivideon myötä visuaaliset) elementit ryydittävät kovin maanisdepressiivisiä lyriikoita:

Sisältövaroitus: Päihteet, itsetuhoisuus, mt-ongelmat

I’m drowning deep in ecstasy
While flying high on
A darkened room a brightened screen
Held captive by anxiety
I’m begging someone kill me, please
Hold on, I’m still too scared to die
Wishing the sun would never rise
Just wanna END ME
LIKE HOLY FUCK, I’M GOING MENTAL

Kokemani äärimmäisyys tuleekin aihepiirin realismista. Monet yhtyeet laulavat toinen toistaan groteskimmasta fantasiakauhusta, mutta tässä astutaan tosielämän hirviön eteen ensimmäisessä persoonassa. Vaikka doom metal käsittelee ajoittain samankaltaisia aihepiirejä ja esimerkiksi sotateemat ovat yhtä lailla realistisia ja monelle valitettavan arkipäiväisiä, ovat ne jollain tapaa abstraktimpia ja kolmannessa persoonassa tarkasteltavia. Tässä nousee esille kuuntelijan subjektiivinen kokemus: en ole onnekseni joutunut omakohtaisesti kokemaan sotaa tai epätavallisen suurta menetystä, mutta syrjäytyminen ja internet-elämän vaarat ovat omasta sukupolvestani alkaen varsin tiedostettuja ja samaistuttavia asioita.

Kappaleen kontrastiin ja aiheen estetiikkaan (ulkoinen väri & iloisyys contra sisäinen synkkyys ja epätoivo) liittyy laajempi -konteksti. Aihepiirin käsittelyyn liittyy paljon ympäristömuuttujia ja eettisiä ulottuvuuksia, joten jätetään se toiseen kertaan.

Erilaisia sanoituksia löytyykin yhtä paljon kuin muutakin kirjallisuutta. Meinasin laittaa tekstiin mukaan esimerkin ääri-ideologisesta lyriikasta, mutten halua antaa sille arvoansa enempää palstatilaa.

Kansitaide

Visuaaliset äärimmäisyydet iskevät nopeasti ja kovaa. Ne ovat semanttisesti tiheitä, eli myös välittävät moraalisia tabuja kenties kaikkein tehokkaimmin. Tämän vuoksi visuaalista sisältöä myös on historiassa sensuroitu huomattavasti, myös musiikin kansitaiteiden muodossa. Aivoistamme on omistettu huomattavasti kaistaa reagoimaan visuaaliseen ärsykkeeseen, oli se sitten kasvot, muutokset, tai jokin konkreettisempi uhka.

En aio laittaa suoraan kuvia tälle sivulle. Sen sijaan linkkaan sivuille, joista kansitaiteet löytyvät – useimmiten esikatselukuvina.

Cannibal Corpse – Butchered at Birth (1991)
Sisältövaroitus: Äärimmäinen fantasiaväkivalta, gore

https://en.wikipedia.org/wiki/Butchered_at_Birth

Taas samat tyypit! Kuten jo aiemmin mainitsin, Corpsen pojat ovat etenkin alkuhistoriansa aikana ansainneet ties minkälaisia sensuureja ja kieltoja eri maissa, kuten täyspannat Saksassa, Australiassa, ja Venäjällä. Sarjakuvataiteilija Vincent Locken teokset liittyvät yhtyeen identiteettiin siinä missä musiikki ja sanoituksetkin. Ovatpa yhtyeen jäsenet itse kerta toisensa jälkeen suitsuttaneet miten hyvää markkinointia kaikki tämä paheksunta on ollut.

Jos ajatellaan “äärimmäistä” kansitaidetta, tämä varmaan on ensimmäinen ajatussuunta. Merkittävänä tekijänä lienee aivojen kielteisyysvinouma. Evoluutiopsykologit avatkoot tätä matolaatikkoa enemmän.

Fantasiaväkivalta on silti helppo lokeroida juuri siksi mitä se on: fantasiaksi.

Mayhem – The Dawn of the Black Hearts (1995)
Sisältövaroitus: Itsemurha, gore

https://www.metal-archives.com/albums/Mayhem/The_Dawn_of_the_Black_Hearts/8075

Mayhem-yhtyeen 22-vuotias vokalisti Dead teki itsemurhan 1991 käyttäen keittiöveistä ja haulikkoa. Samaisen yhtyeen kitaristi Euronymous löysi kämppiksensä piakkoin, mutta ennen hätäkeskukseen soittoa kävi ostamassa kertakäyttökameran ja nappasi kuvan. Lopulta kuva päätyi tämän bootleg-levyn kanneksi. Eipä siitä sen enempää.

Marduk – Fuck Me Jesus (1995)
Sisältövaroitus: Alastomuus, seksi, rienaus

https://en.wikipedia.org/wiki/Fuck_Me_Jesus

Lore kertoo, että EP kiellettiin läpi seitsemän meren valtion. En löytänyt tälle mitään listaa tai muuta vahvistusta, mutta uskonnolliset seikat ovat kyllä jonkinlainen sensuurin huijauskoodi – tuskin levyn nimi itsessään auttaa. Pohjoismaat ovat riittävän sekulaarisia siihen, että tästä on muodostunut black metal -teinien yksi klassikko-T-paidoista, mutta eiköhän tuosta jossain maassa vankilaan joutuisi.

Jätin tässä yhteydessä linkittämättä The Scorpions -yhtyeen “Virgin Killer”-levyn vuodelta 1976: valtavirtalevy, jonka alkuperäisessä kannessa esiintyy alaston alaikäinen. Kannen esittäminen on edelleen suht hähmäistä aluetta: FBI tulkisi 2008 ettei se riko Yhdysvaltain lakeja, mutta samana vuonna kyseisen levyn Wikipedia-sivu blokattiin (hetkellisesti) Briteissä. Tämä lienee artikkelin ainoa esimerkki, joka herättää aktiivista sensuuria vielä 30-40 vuotta julkaisunsa jälkeen.

Mielestäni on mielenkiintoista, kuinka aiempiin sekä kuviteltua että oikeaa väkivaltaa näyttäviin kansitaiteisiin linkittäminen oli mielestäni melko ongelmatonta, mutta The Scorpionsin kohdalla kävin läpi suht monta iteraatiota jo pelkästään sanamuotoilun suhteen. Moraalisesti kyse lienee uhrista: fantasiaväkivallassa ei ole uhria, eikä Mayhem-tapauksessa uhri joutunut kärsimään itse kansitaiteen seurauksista vaikka tapahtuma itsessään olikin todellinen. Kertonee myös jotain yhteiskunnallisten tabujen hierarkiasta.

Loppukevennys:

Esiintymiset

Live-esiintymiset ovat mielenkiintoinen kirjo. Toisaalta ne tuovat uusia, kenties teatraalisempia ulottuvuuksia musiikille ja artistille, ja toisaalta yksittäiset keikat saattavat jäädä tiukemmin aikakirjoihin. Vaikka musiikki itse ei olisi poikkeuksellisen äärimmäistä, voivat erilaiset performanssit tuoda asiat tarvitulle tasolle.

Sunn O))) (The Mayan, Los Angeles, 2019)

Soonista äärimmäisyyttä, hurraa! Sunn O))) on kenies tunnetuin “drone metalin” yhtye. Esiintymisissä äärimmäisyyttä luo äänimaailman raakuus: levyltä kuunnellessa useimmissa kotitalouksissa silkka äänenpaine ja sen fyysisyys jää (toivottavasti) kokematta, jolloin liveperformanssit tuovat hyvin konkreettisen uuden ulottuvuuden musiikille. Soittivatpa he aikanaan jonkunlaisessa vanhassa kivikirkossa, jossa akustiikan lisäksi pääsi fiilistelemään kattorakenteista varisevaa satoja vuosia vanhaa pölyä.

Pussy Riot (Kristus Vapahtajan katedraali, Moskova, 2012)

Useimmille TV:stä tuttu. Meilläkin uutiskynnyksen ylittänyt tapahtuma oli mielenosoitusperformanssi silloin presidentinvaalien alla kampanjoivaa Putinia (performanssi jo itsessään) kohtaan. Paikka oli osuva, sillä Putinin suhde patriarkka Kirilliin ja Venäjän ortodoksiseen kirkkoon (saatika kirkon itsensä doktriini) on kaikkea muuta kuin ongelmaton. Pidätyksen ja “oikeudenkäynnin” seurauksena kolme osallistujista tuomittiin vankileirirangaistuksiin. 2013 Venäjä kriminalisoi “uskonnollisten tunteiden loukkaamisen” tapauksen jälkimainingeissa. Tyrannin äänekäs vastustaminen pääkaupungin pyhimmässä paikassa on paitsi äärimmäistä, myös äärimmäisen kunnioitettavaa.

Hanatarash (Shinjuku Antiknock, Tokio, 1988)

Musiikki on lähtökohtaisesti turvallista, mutta joskus esiintymiset ovat vaaraksi niin esiintyjille itselleen kuin yleisöllekin. Hanatarash-noisebändi ansaitsi laajoja esiintymiskieltoja yleisellä sekopäisyydellään. Linkatussa videossa laitetaan paikkoja pakettiin vielä melko maltillisesti, mutta kenties tunnetuin tempaus oli kaivurin käyttö lavarekvisiittana – ja kun sanon “käyttö”, tarkoitan käyttö. Rikkinäinen kaivuri myös vuoti polttoainetta pitkin paikkaa, ja kun nokkamies sai idean lähteä sytyttämään sitä, puuttui yleisö onneksi peliin. Tähän samaan spottiin sopisi myös suuren yleisön paremmin tuntema GG Allin.

Gorgoroth (TVP Studio, Krakova, 2004)
Sisältövaroitus: Veri, alastomuus, rienaus, eläinten ruumiit
Gorgoroth (TVP Studio, Krakova, 2004)

Gorgorothin “Black Mass”-esiintyminen on metallipiireissä tunnettu. Keikan yleiset elementit (veri, lampaanpäät, simuloidut ristiinnaulitsemiset) eivät ole genren sisällä epätavallisia, mutta tämän kohdalla tilanteesta teki epätavallisen hankalaksi lokaatio: kansallisen TV-kanavan (vrt. Yle) studio hyvin katolisessa maassa. Puolan uskonnolliset piirit ovat olleet kovia loukkaantumaan pienemmistäkin stunteista, kuten Behemothin nokkamiehen raamatunrepimisepisodista. Vaikka Gorgoroth itse pääsi keissin suhteen pälkähästä, aloitettiin keikasta virallinen tutkinta, jonka seurauksena tapahtuman tuottajaa sakotettiin. Melko helpolla siis lopulta päästiin, mutta kyseinen keikka tuotantoarvoineen jäi black metal -historiaan.

Yhteiskunnallisuus

Yhteiskunnallinen vaikuttavuus on monihaarainen teema mietittäväksi. Toisaalta esimerkiksi Pussy Riotin jo mainittu esiintyminen oli yhteiskunnallisesti vaikuttava – ja sellaiseksi tarkoitettu. Hyvin moni artisti on luonnostaan vaikuttava, mutta harva nousee minkään yksittäisen tapahtuman kautta suuren yleisön tietoon.

Pitihän tämä tähän laittaa. 90-luvun norjalainen black metal -skene leimasi suuren yleisön mielikuvaa koko genrestä etenkin pohjoismaissa. Mayhem on nykymyuodossaan melko salonkikelpoinen yhtye, joten elävimmäksi reliikiksi tästä on jäänyt Burzum-yhtye eli Kristian “Varg” Vikernes. Henkilöhistoriaan liittyy kaikkea murhista ja kirkonpoltoista vankilapakoihin, natsismiin ja takakontilliseen dynamiittia.

Pohjimmiltaan kyse oli musiikkiskenestä, eikä niinkään musiikista. Aihepiiri sai huomattavasti palstatilaa, ja muistan kuinka Suomessakin esimerkiksi Hyvinkään paloittelusurman yhteydessä nostettiin esille “tapahtumien aikana kuunneltu” Ancientin The Cainian Chronicles -levy. Asiasta kertonee jotain sekin, että olin tapahtumien ja uutisoinnin aikaan ala-asteikäinen, mutta tämä detalji on jäänyt mieleen (vaikkei levy itse ole erityisen hyvä). Black metal on imagonsa kautta eräänlainen paaria, joka kytketään kaikenlaisiin saatananpalvontahommiin joko suoraan tai retorisesti. Onhan rock-musiikki aina turmellut nuorisoa.

Myös rap-musiikki turmelee nuorisoa, eivät suinkaan ne yhteiskunnalliset aiheet ja ongelmat joiden viitekehyksessä se elää. Historia toistaa itseään. Rakenteellisesta rasismi ja sen lieveilmiöt kuten poliisiväkivalta ovat aiheuttaneet syviä antipatioita eilen ja tänään; samat antipatiat kytevät edelleen yhdysvaltalaisessa alakulttuurissa.

Reaganin pariskunta kiihdyttä päihteidenvastaista sotaansa 1980-luvulla. Etenkin länsirannikolla koettiin väkivaltaisia poliisiratsioita ja kategorisia, etnisesti kohdennettuja pidätyksiä. Tässä viitekehyksessä myös Los Angelesin jengiytyminen kiihtyi, joka johti näkyvimpään ja radikaalimpiin poliisitoimiin, ja kierre oli valmis.

Tässä maailmassa vuonna 1989 N.W.A. julkaisi debyyttialbuminsa Straight Outta Compton. Samana vuonna FBI antoi julkilausuman ilmaisten huolensa N.W.A.-yhtyeestä. Fuck tha Police -kappaletta ei mainittu nimeltä, mutta se koettiin oleelliseksi osaksi asiaa. Yhtyettä kehotettiin kohteliaasti olemaan esittämättä kappaletta konserteissa, ja promoottoria jopa uhattiin 25 000 dollarin sopimussakolla jos biisi pärähtäisi soimaan.

FBI:n kirje herätti keskustelua poliisiorganisaation sensuurinomaisesta puuttumisesta. Yhteiskunnalliset ongelmat kuitenkin jatkoivat elämistään, ja tapaus oli sangen häiritsevällä tavalla uusi, hyvin näkyvä osa isompaa palapelia. Muutamaa vuotta myöhemmin seurasi tapaus Rodney King jälkiaaltoineen, ja historia toistaa itseään.

FBI:n varoituksen kaltaista mainontaa ei voi ostaa, joten epäilemättä tapaus oli yhtyeelle eduksi. Josta tuleekin mieleen…

Al Goren puoliso Tipper Gore (mikä näitä poliitikkojen puolisoita oikein vaivaa?) aloitti oman moraaliristiretkensä sattumoisin myös 1980-luvun puolivälissä. Hän oli mukana perustamassa PMRC-komiteaa, jonka jalo tarkoitus oli pelastaa amerikkalaislapset korruptiolta (eli musiikilta).

Senaatin kuulemisissa kuultiin useita korkean profiilin muusikoita. Yksi näistä oli Twister Sister -yhtyeen laulaja Dee Snider. Siinä missä esimerkiksi Frank Zappa oli esiintynyt kuulemisissa puku päällä, Dee asteli saliin juuri siinä ulkokuosissa mikä tuntui konservatiivipoliitikkoja kauhistuttavan. Tästä huolimatta hän toimitti hyvin artikuloidun puheenvuoron, jossa laitettiin hanttiin etenkin rouva Gorelle.

Lopputulos koko saagalle oli meikäläistenkin tuntema mustavalkoinen “Parental advisory”-tarra, jota liimailtiin pahennusta aiheuttavien äänitteiden kansiin vuodesta 1990 alkaen. Kuten aiemmin opimme, tällaiset huomionosoitukset ovat nuorison silmissä sulkia hatussa, joten tarrasta koitui ennemminkin valtiovallan sanktioima mainos coolille musiikille.

Räpsyvät kamerat ja vilkkuvat salamat tahdittavat omaisten ja ystävien surumarssia televisiokameroiden ohi. Uransa huipulla oleva tuolloin 27-vuotias pop-tähti Kim Jong-hyun teki itsemurhan joulukuussa 2017, ja kolmea päivää myöhemmin pidettiin tämä perverssi teatteri.

Korealaisesta pop-musiikista alkoi tulla valtavirtaa Suomessa asti joskus 2010-luvun taitteessa osana nk. hallyu-ilmiötä. Jo tätä aiemmin japanilainen versio oli pitänyt jalansijaa ympäri maailmaa vuosikaudet. Loppupeleissä tässä yhteydessä on samantekevää kumman maan idolituotteisiin tässä keskityn, joten tässä kontekstissa puhun niistä sujuvasti sekaisin.

K-pop on bisnestä. Korealaiset perivät tämän bisneksen pelikirjan japanilaisilta: valtavat viihdejätit tekevät ja tuotteistavat artisteja alusta loppuun. Yhtiöt eivät ainoastaan promotoi artisteja, vaan tuottavat ja kontrolloivat heidän elämien eri aspekteja lavalla ja sen ulkopuolella. Aloittevat artistit ovat nuoria ja nälkäisiä, ja kilpailu on kovaa: tuhansista hakijoista vain jokin prosentin murto-osa ikinä pääsee yhtiöiden koulutusohjelmiin, ja näistä vain pieni osa päätyy koskaan mihinkään julkaistavaan kokoonpanoon. Tällöinkin artistien elinkaari on yleensä maltillinen ja yleensä jää debyyttijulkaisuun. Koko tämän prosessin ajan nuoret ovat korporaation koneiston pureskeltavana ja arvosteltavana. Koneisto on suunniteltu ottamaan massaa sisäänsä ja tuottamaan helposti korvattavia osia tuotteisiinsa. Yhteiskunnan sanktioiman viihdekoneiston uhreina ovat lapset ja nuoret. Erilaiset mielenterveysongelmat ja valitettavasti lopulta itsemurhat ovat tavallisia.

Kun systeemi pettää, tragedia ei kosketa pelkästään uhrien läheisiä. Tutkimuksen mukaan itsemurhaa seurasi itsemurhien kasvu Etelä-Koreassa 1,2–1,3-kertaisesti, korostuneesti 10–29-vuotiaiden keskuudessa. Jos äärimmäisyyttä mitataan inhimillisellä kärsimyksellä, kisaavat nämä idolikulttuurit taustakoneistoineen aivan omassa sarjassaan.

Suosittelen aiheeseen liittyvää 9Muses -dokkaria, joka kuvaa verrattaen pienen firman verrattaen tuntemattoman kokoonpanon vaiheita läpi tuotantoperiodin.

Suojakupla

Tärkeää äärimmäisten ja täten kenties epämukavien aiheiden tarkastelulle on turvallinen tila, jossa voi toimia omaehtoisesti. Neutraalikin musiikki voi täysin eri kontekstissa aiheuttaa voimakkaita reaktioita. Toivon tämän blogikirjoitussarja olevan tällainen turvallinen tila: sisällön kuluttaminen on omaehtoista, ja olen pyrkinyt olemaan läpinäkyvä mahdollisesti häiritsevien aihepiirien suhteen.

Omasta mielestäni taide on tarpeellista koko laajalta. Myös ahdistava taide ahtistavista aiheista. Tämä on paljon helpommin nieltävissä niin kauan kun taide pysyy raamiensa sisällä. Vuotaminen yhteiskuntaan esimerkiksi oikeiden rikosten tai erilaisten negatiivisten lieveilmiöiden kautta rikkoo nämä raamit. Samalla kyse ei ole enää musiikista, vaan jostain aivan muusta, joka on sidottavissa itse musiikkiin korkeintaan yhteisen historian kautta. Itselleni äärimmäisyys on musiikissa kiehtova peili, niin kauan kun sen läpi ei pääse hyppämään.

Vastaa

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.