Kaikkea ei ole pakko tehdä tai viedä loppuun. Itsensä ymmärtäminen ja se kuuluisa itse-empatia auttavat luomaan henkistä tilaa ympärille.

Ydintyöporukkani koostuu noin 40—50-vuotiaista. Olen itse hiukan tämän alle, joten se maailmankuullu keski-iän kriisi kait koputtelee nurkan takana. Eräs työkaverini toivookin, että ihmiset ympärillä hurahtaisivat kriisipsykooseissaan johonkin uuteen ja siistiin, jotta hän voisi osallistua. Hyvä tulokulma, mutta henkilökohtaisesti en tässä vaiheessa tunne suuria kriiseilyn esijäristyksiä.

Sen sijaan olen edellisen vuoden tai parin aikana vaivihkaan oppinut antamaan itselleni asioita paremmin anteeksi. Asioita jotka eivät tuota mielekästä sisältöä elämään ei tarvitse tehdä ja niitä voi jopa jättää kesken – ja se on ihan ok. Jonkinlainen mentaalinen Marie Kondo on herännyt kyselemään mikä oikeasti on kivaa ja mihin haluaa aikansa käyttää.

Jo jonkun aikaa on vellonut yleinen keskustelu esimerkiksi työn merkityksellisyydestä. Nuoremmat sukupolvet tuntuvat pitävän juuri työn pehmeitä arvoja entistä tärkeämpänä, vaikkapa sitten palkan tai “urakehityksen” kustannuksella. Ilmiö on mielestäni terve merkki siitä, että maailman monimutkaistuessa ja jollain tapaa synkistyessä kaivataan henkistä liikkumatilaa. Oman “heräämiseni” kautta jaan kenties elämääni eri aikakausiin tämän suhteen: alkuun opetellaan miten maailma suunnilleen toimii, sitten aloitetaan kokeilujakso jossa toivottavasti keksitään mikä on kivaa ja mikä ei, ja lopulta keskitytään siihen mistä tykkää. Tunnen ainakin tällä hetkellä liukuvani tuosta tokasta vaiheesta kolmanteen: tiedän jo hiukan mitä asioilta haluan, ja ymmärrän antaa itselleni luvan riisua turhat lyijyviitat harteiltani.